So long, and thanks for all the fish

Länsirannikolta palasin jo melkein pari viikkoa sitten, mutta intoa ei ole millään riittänyt blogin kirjoitteluun, tahi suurempaan valokuvailuun. Olen halunnut käyttää nämä viimeiset päivät itsekkäästi vain siihen, että painan Kanadan parhaat puolet omaan mieleeni ja yritän elää näitä hetkiä mahdollisimman täysipainoisesti.

Kun palasin Torontoon, pääsin jo samana iltana näkemään Outin. Jälleennäkeminen oli yksi parhaita hetkiä koko viiden kuukauden reissun aikana! Ontario ja Toronto nihkeilivät säiden kanssa, vaikka Outin kanssa pari päivää saimmekin aluksi paistatella auringossa. Onnellisia päiviä! Sen jälkeen satoikin sitten viitisen päivää putkella. Vanhempani saapuivat pari päivää Outin jälkeen, mutta eivät Torontosta kylläkään kovin aurinkoista kuvaa saaneet.

Outin palattua takaisin Suomeen jatkoimme Peterborough:n ja Ottawan kautta Montréaliin - siis periaatteessa samaa reittiä kuin reading weekilläkin tuli vaihtareiden ja Suomen poikien kanssa reissattua. Vaikka homma kuulostaa vanhan uudelleenlämmittelyltä, varsinkin Ottawa ja Montréal ovat kesäisinä versioina aivan erilaisia! Ihmisiä on kymmeniä kertoja enemmän ja tunnelmat rennompia. Varsinkin Ottawaan tuli tutustuttua tällä kertaa paremmin, ja se kohosi asteikolla reilusti lähemmäs Montréalin huikeutta.

Ensi perjantaina palaan Suomeen. Ajatus on toisaalta surullinen, mutta samalla äärimmäisen lohdullinen. Matka on ollut huima ja kokemus avartavampi, kuin olisin koskaan voinut etukäteen kuvitella. Kanada on yksiselitteisesti hieno maa, johon palaan varmasti uudelleen. Asumaan vai vierailemaan, se jääköön nähtäväksi. En tässä ala listaamaan kaikkea kehumisen arvoista, lukekaa aikaisempia blogikirjoituksia tai vetäkää minua hihasta Suomessa, kerron kyllä kun kysytään.

Mutta kotiin on hienoa palata! Nähdä ystävät, tutut maisemat ja puhua omaa äidinkieltä! Oma asunto ja esimerkiksi vaatekaappi, jossa oikeasti on vaatteita, tuntuvat varmasti maailman hienoimmilta asioilta ensimmäiset pari viikkoa. 

Nyt päättyy se aikakausi, joka viime kesän vaihto-opiskelun hakuprosessista alkoi. Tämä kirjoitus jää tämän blogin viimeiseksi. Jos edes yksikin ihminen on tästä jotain iloa saanut tämän kevään aikana, olen tyytyväinen: kannatti siis kirjoittaa. Loppuun viimeinen yksi neuvo, jonka olen oppinut tämän matkan aikana: toteuttakaa unelmianne. Jos se on matkustelua, hyvä. Jos nautitte jostain muusta enemmän, hienoa sekin. Minä toteutin itseäni tämän kevään aikana ja harva asia on koskaan tuntunut paremmalta tai enemmän oikealta. Kannattaa elää elämäänsä!

Heissulivei,

- Timo

"Vancouver, this is it!"

Kun Jo kertoi minulle ihastuneensa Vancouveriin melkein ensisilmäyksellä, en uskaltanut innostua itse. Kaupunkeja on kehuttu maailman sivu, ja harva on oikeasti tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Vancouverissa on kuitenkin jotain todella erityistä, lähestulkoon maagista. Vuoret, Tyynimeri ja kaupunki luovat ainutlaatuisen kolmikon, joka on enemmän kuin osiensa summa. Kaupunki on siisti, luontoalueet yhdistyvät saumattomasti kaupungin ilmeeseen ja taustalla aina näkyvät vuoret luovat suuruuden tunnelmaa. Fiilistä on vaikea selittää pelkillä sanoilla, eivätkä valokuvat tee oikeutta.

Joannan  kanssa tehtiin vaikka mitä: käytiin riippusilloilla ja katsomassa 1300-vuotiaita puita, käveltiin rannalla, istuttiin rannalla, syötiin sushia ja juteltiin ja muisteltiin kulunutta puolikasta vuotta. Tutustuttiin myös yhteen toiseen brittiin, Carly-nimiseen tyttöön, joka oli tehnyt seitsemän kuukauden maailmanympärimatkan. Kolmestaan vuokrattiin pyörät ja käytiin ajamassa upean Stanley Parkin ympäri. Carly on mukava tyyppi, ja kun kerran näköjään minun osani on olla brittityttöjen kaveri, niin miksei: sovittiin tekevämme jotain loppuajasta, kun Jo kerkesi jo tänään lähteä lennolle takaisin Englantiin.

Niin tosiaan, Jo oli viimeinen ystäväni Trentistä, jolle jouduin sanomaan heihei (ellen sitten törmää johonkuhun sattumalta...) Autoin häntä kantamaan tavarat lentokentälle ja totesimme, että tämä on yhden aikakauden loppu ja toisen alku: ehkä parin-kolmen vuoden päästä tulemme takaisin tänne ja voimme kaveerata taas. Kumpikin meistä oli niin vakuuttunut tämän kaupungin ilmapiiristä, että puolitosissaan jo suunnittelimme tulevia asuinalueitamme tai työpaikkojamme. Kuin enteenä mahdollisesta tulevasta, tapasimme pariskunnan joka oli muuttanut tänne 1986 ja totesivat että oli heidän elämänsä ehdottomasti paras päätös. Siitä jäi hyvä fiilis, ehkä minäkin vielä joskus...

Itse lähden käväisemään viikonloppuna vuoristoisessa Whistlerissä ja sen jälkeen pari päivää takin' it easy. Tiistaina takaisin Torontoon, jossa tapaan ensin Outin ja sitten myöhemmin vanhempani jossain vaiheessa. Vielä on muutama viikko Kanadaa ja lomaa jäljellä, ja Trentistäkin tuli hyvät arvosanat, joten hyvällä omallatunnolla voin olla jouten ja nauttia elämästä. At the moment, I do love my life.

These streets will make you feel brand new, the lights will inspire you

New York.

Kun näsäviisaista rajavartijoista selvittiin, bussissa matkalla tänne saattoi tehdä kahta asiaa: valvoa tai teeskennellä nukkuvansa. Yritin kumpaakin, laihoin tuloksin. Kun Manhattanin skyline alkoi viimein aamuauringon ensisäteiden aikana näkyä, täytyi vanhan jenkkiskeptikonkin myöntää: on se upea.

Vaikka Rockefeller Centerin korkeudet olivat ihan vangitsevia ja Times Square kiva nähdä, minusta Manhattanin reilusti hienoin ominaisuus tähän asti nähtynä on Central Park. Aivan mahtava paikka, joka taittaa suurkaupungin paikoittain tunkkaiselta tunnelmalta sen terävimmän kärjen. Puisto kun on tarpeeksi laaja, jotta sen keskellä ei isoista rakennuksista näe vilaustakaan. Ja kun luontoon kyllästyy, voi taas kävellä pilvenpiirtäjien keskelle. 
Ensimmäinen ilta sai itseensä spontaanin kuorrutuksen, kun lähdettiin aika summamutikassa parin sveitsiläisleidin mukana nautiskelemaan taalan arvoisia oluita Greenwich Villageen. Jenkit pelasivat beer pongia, musiikki oli aivan liian lujalla. Silti meillä oli hauskaa ja eurooppalaisten tapaaminen on aina mukavaa. Lopulta kuitenkin valvotut tunnit alkoivat puskea yli kolmenkymmenen, ja oli pakko palata hotellille lataamaan akkuja.

Toisena päivänä käytiin tsekkailemassa keskuspuisto ja American National Museum of History. Kolmas päivä ajoi meidät Financial Districtille ja tutustuttiin taas yhteen sveitsiläiseen (no sveitsiläishostellissa niitä riittää). Lisäksi nähtiin Wall Street, NYSE, mitä näitä nyt on. Myös South Ferry oli hieno kokemus ja ilmainen!Illalla verestettiin vanhoja sushimuistoja ja syötiin melkein 30 kappaletta mieheen.

New Yorkia vielä pari päivää, sitten täysin toiselle rannikolle, länteen ja Vancouveriin. Kuuma, kostea, tuulinen, ystävällinen, käsittämättömän suuri. Siinä viisi adjektiivia New Yorkista tältä reissulta. Joidenkin mielestä kaupungeista legendaarisin, omasta mielestäni parempi kuin olisin osannut odottaa.

This is the end of the rainbow, where no one can be too sad

Elämäni ensimmäinen baseball-ottelu koettu. Pesäpallon säännöt jotenkin tuntevana pysyin suurimman osan ajasta kärryillä siitä, mitä tapahtui. Baseball on siitä hauska (tai tylsä, riippuu katsantokannasta), että suurin osa toiminnasta tapahtuu syöttäjän ja lyöjän välillä. Kunnarinkin todistin, tosin vierasjoukkueen toimestahan se tuli tehtyä. To be sure, urheilu ei olisi urheilua ellei Toronton joukkue häviäisi, siksi matsi päättyikin 6-4 Tampa Bay:n voittoon.

Urheilua on muutenkin riittänyt: perjantaina laitettiin pelit pystyyn läheiselle nurmikentälle ja saatiinkin hyvä futismatsi aikaiseksi. Homman kruunasi lopuksi tehty ihmispyramidi, jota pääsivät todistamaan Kanadaan asti tulleet Emman vanhemmat ja sisko. Bra-huudot raikuivat iltapäivässä, eivätkä ohikulkijatkaan ihan älyttömästi kummastelleet.

Lukukausi on käytännössä ohi. Kämppikset lähtivät ja oma asuntolani on vain varjo entisestään, kun kukaan ei liiku käytävillä ja 18-vuotiaat eivät ruodi ihmissuhteitaan viereisessä punkassa kahteen asti yöllä.

Hyvästejä on saanut menneellä viikolla heittää todella monta, eikä se kivalta tunnu, varsinkin kun kaikki lähtevät hieman eri aikaan ja itse on melkein viimeisten joukossa. Jokainen kädenheilutus ja halaus saa syvemmän merkityksen kun tajuaa, että seuraavan kerran sen voi tehdä ehkä vuoden tai kymmenen päästä. Tai ei ehkä koskaan. 

Vaihtoaika on hassu kokemus. Tulin vieraaseen maahan ilman yhtään ystävää tai ylipäätään ketään tuttua, mukana vain oma rinkka ja parikymmentä kiloa tavaraa. Sitten ystävystyin, elin ja koin. Nyt kaiken tavallaan taas menettää. Tunteiden vuoristorata on ollut hurja, mutta samalla oikeasti elämäni parhaista hetkistähän tässä on ollut kysymys. Sekuntiakaan en vaihtaisi pois. Ja onneksi ensimmäiset lupaukset jälleennäkemisistä on jo tehty.

Eikä hätä ole muutenkaan tämän näköinen. Tiistaina heitän rinkan olalle ja lähden uusiin seikkailuihin. Iso Omena odottaa. Ja tällä kertaa se ei tarkoita ostosreissua Matinkylän keskustaan.

It's the rain I can hear coming

Käytiin äänestämässä. Äänestyspaikka oli surkuhupaisan pieni, Suomen Kunniakonsulaatti Toronton Bay Streetillä, mutta täytti tehtävänsä. Kokemuskin oli hieman hassu. Paikalla oli ihan jono, jossa oli aluksi se kymmenisen ihmistä. Kukaan ei tuntenut ketään, mutta kieli yhdisti. Siinä kymmenminuuttisen aikana vaihdeltiin muutama sananen. Oli mm. perhe, joka oli muuttanut lapsineen kahdeksan kuukautta sitten Kanadaan. Salaa olin vähän kateellinen. Ne saavat jäädä pitkäksi aikaa, kokea enemmän ja perusteellisemmin. 

Äänestämisen jälkeen nautimme lounasta auringonpaisteessa ja taivalsimme Distillery Districtille. Paikka oli minulle uusi, ja sieltä löytyi mm. pohjoismaalaisia design-tuotteita (Iittala-mukit $35/kappale) ja käsintehtyä suklaata.

Iltasella oli vaihtareiden jäähyväisillallinen Peterboroughssa. Näkymä oli melkoinen, meitä oli n. kolmekymmentä kappaletta pienessä ravintolassa! Itse en vielä saanut lähdön tunnelmaa väännettyä päälle, kun kaikki kokeetkin vielä ovat edessä ja kun en vielä Suomeenkaan hetkeen ole palaamassa. Jotkut tosin lähtevät takaisin jo ensi viikolla.

Eilen illalla satoi kaatamalla ja vaihtoajan ensimmäinen ukkonenkin painoi täydellä voimallaan päälle. Valoshow oli varmaan yksi elämäni upeimpia ja jyrinä tuntui rinnassa asti.

I am going away for a while, but I'll be back, don't try and follow me

Välillä on kiva analysoida. Kuten tänään. Ja koska ei tänne oikeastaan kuulu mitään uutta, niin väsäsinpähän teille aikanne kuluksi listan. Osa on varmasti tullut esille jo aikaisemminkin, mutta hyville jutuillehan nauraa uudestaankin.

Kanadassa on kaikkea hassua ja vähemmän hassua. Kuten:

- Kaikki on isoa. Muropaketit. Shampoopullot. Maitotötskät. Leipäpussit. Puhumattakaan siitä että esim. tuota maitoa saa myös sellasissa järjettömissä säkeissä, niin, SÄKEISSÄ! Kätevää, etten sanoisi. Ei muuten kovin montaa tuotetta mahdu Timo-paran reppuun yhdellä No Frills tai Price Chopper -käyntikerralla. Toisaalta kätevää, koska sitä samaa muropakettia syö sitten vähintään kuukauden. 
- Kahvia on paljon ja se on hyvää!
- Edelliseen liittyen: ravintoloiden/dinereiden ilmainen refill! Paras keksintö ikinä. Lisää kahvia? Kyllä kiitos, neljä kuppiahan tässä on vasta ryystetty
- Mitat ja etäisyydet. SI-järjestelmä kai se virallinen on, mutta hävyttömästi käytetään kaikkea sekaisin. Huvittavinta on kuntosalilla se, että joka toinen juoksumatto näyttää maileja tunnissa ja joka toinen kilometrejä tunnissa.
- Tippaaminen. Nykyään tuntuu jo normaalilta, alussa oli hassua. Eikä kuitenkaan tule eteen niin usein, lähinnä ravintoloissa ja takseissa. Alussa tuli paniikissa tippailtua jopa 20% pre-tax-hinnasta, kunnes huomasin ettei kukaan täkäläinenkään tippaa kuin ehkä puolet tuosta.
- Kaupungissa pitää ajaa kovaa! Ainakin 70 km/h vähänkin leveämmällä tiellä, eikä aina riitäkään. Harvoin kuitenkaan kolaria on tullut nähtyä (Niagara Fallsin lumimyrsky oli oma lukunsa). Myös: töötti pohjaan kun on pienikin tekosyy!
- Mainokset auttamatta hienompia kuin Suomessa/Euroopassa
- Politiikassa ja vaaleissa vastaehdokkaita saa mollata nimen kanssa mainoksissa, ja tämä on täysin hyväksyttävää. Ignatieff: he didn't come back for you.
- Verottomat hinnat hintalapuissa. Vieläkään ei kukaan ole tarjonnut riittävän loogista selitystä tähän.
- Täkäläistä maitoa voi laktoosi-intolerantikko juoda aikalailla huoletta ilman pelkoa oireista. Vänkää!
- Aukioloajat. Perjantai on uusi lauantai ja lauantai on uusi sunnuntai. Ja sunnuntai on joskus uusi maanantai, mutta ei aina.
- Ne hienot tekstikyltit teiden varsilla, joihin voi "vaihtaa" kirjaimia. Ehdottoman cooleja. En löytänyt tähän hätään kuvaa moisesta.
- Ruoka-annokset on kivoja ja isoja. Toisaalta, ei saa kalaa ruoaksi, ei.
- Täällä on ihan oikeasti Kuopiota vähän isommassa mestassa kodittomia kaduilla näkyville asti. Vaikka onhan näillä joku sosiaaliturva. Ei ne tyypit onneksi päälle käy. Ja aina voi harrastaa Leksan teorioimaa alternatiivista sosiaaliturvan jakamista pikkuhilujen muodossa...
-... koska niitä kolikoitahan kertyy! Quartereita vielä tarvitsee johonkin, mutta sitä pienempiä keräämällä tekee itsensä hulluksi tai hajoittaa lompakkonsa. Plus reading weekillä huomattua: Visalla saa jostain syystä paljon helpommin rahaa kuin Mastercardilla.
- Palvelu pelaa. Ainakin teeskennellään, että kiinnostaa asiakastyytyväisyys, ja hyvin teeskennelläänkin.Tätä tulen ikävöimään, no offense S-ryhmä ja K-kaupat.
- Kokolattiamatot. Yh.
- Kukaan (paitsi vaihtarit) ei ota kenkiä pois missään.
- Ja kyllä, ihan oikeasti: about = abuut, out = uuut, eh?

Tuuliko se on, kun huutaa?

Paina taas kaasu pohjaan  

Anna elämän mennä

Huuda sun äänihuulet

Rikki ja poikki

Olen onnellinen,

mitä sä luulit?

Dann sind wir Helden, für einen Tag

Täytin vuosia. Kaksikymmentäneljä on iso luku. Vanhenemisen kriisiä helpottaa se, että en oikein voi valitella hukkaavani elämääni täällä vaihdossa ollessani. Juhlat olivat oikein mainiot, pelattiin spontaanisti Charadesia ja vähintään yhtä spontaanisti saatiin aikaiseksi sukupuolirajat ylittävä kädenvääntökilpailu.

Koulua on, ja paljon. Juuri väsäämäni kymmensivuisen kipaleen lisäksi pitäisi vääntää viitisen sivua lisää Kanadan päästöpolitiikan syrjivästä vaikutuksesta Albertan ja Saskatchewanin provinsseja kohtaan. Luomisen tuska on suuri juuri tällä hetkellä, eikä edessä siintävä kevätkään nyt tunnu oikein motivoivan. Erään professorin kanssa hermot ovat menneet jo ajat sitten, joten ei tämä nyt pelkkää ruusuilla tanssimista ole viime aikoina ollut. Ilmeisesti vielä 2010-luvun Kanadassa voi yliopistotasolla olla opettaja, joka ei käytä nettiä/sähköpostia/elektroniikkaa mihinkään kurssiin liittyvään toimintaan. Koska olen harmittavan isoksi osaksi suomalainen, en tietenkään ole jaksanut nostaa asiasta älämölöä, vaikka pitäisi. Toisaalta, opintopisteitähän minä tänne tulin hakemaan, enkä voittoa kamppailusta tuulimyllyjä vastaan.

Onneksi kanssaihmiset pelastavat. Jo, Cíara, Magnus ja Karl ovat minulle nykyään sellainen porukka, jota ilman tuskin tulisin toimeen. Hengaamme, opiskelemme ja syömme yhdessä, sekä jaksamme ivata toistemme aksentteja aina sopivin väliajoin.  Yhtenä iltana etsittiin Google Mapsista toistemme kotitaloja ja -seutuja, sekä onniteltiin toisiamme hyvistä kaverivalinnoista: Britteihin on Suomesta lyhyt matka, Ruotsiin vielä lyhyempi.

Elämä rullaa siis niin kuin ennenkin. Huomenna on ehkä pukujuhlat, tosin en omista tällä mantereella pukua. Ajattelin korvata sen laulamalla teekkarilaulun, mieluummin kuin hyvin.

I take delight in the juice of the barley and courting pretty fair maids in the morning bright and early

Japanissa järisi, siitä voitte lukea oikeista uutisista, vaan kyllä täälläkin tapahtuu: yliopisto antoi kojoottivaroituksen ja kuulemma sellaisen tavatessa ei ainakaan kannata leikkiä kuollutta. Pitäisi huitoa ja huutaa, luulisi olevan helppoa. Tosin kanadalaiset sanoivat, että kojootteja kannattaa pelätä ehkä yhtä paljon kuin kettuja, noin keskimäärin. Paitsi jos sattuu olemaan vesikauhuinen yksilö.

Täällä siirryttiin jo kesäaikaan, te siellä Suomessa olette vielä talviajassa (vielä), joten hetkisen aikaa aikaero on vain 6 tuntia.

En voi sanoa, että yhdeksän viikon aikana tästä jaetusta vajaan kolmenkymmenen neliön huoneesta olisi tullut minulle kolmas koti, mutta sen suuntaisia merkkejä on ehdottomasti näkyvissä. Tottumus luo kodin vaikka betonibunkkerista. Alan olla kiintynyt leveään yläpetiini ja huonekalujen vähyydestä johtuen huomaan järjesteleväni kirjoituspöytää useita kertoja uudestaan.  Yritän myös keksiä hienoa tapaa ikuistaa oma nimeni tiiliseinäämme, johon jo aika moni entinen asukas on vastaavan operaation tehnyt.

Yhteiselo näinkin pienessä kämpässä sujuu yllättävän hyvin. Jesse on kanssani hyvin samantyylinen kämppis, melko hiljainen ja siisti. John taas pitää enemmän kaaosteoriamaisesta lähestymistavasta, mitä tulee vaatteiden ja tavaroiden säilytykseen. Yksi pahe meillä kaikilla on yhteinen: illat venyvät väistämättä puolenyön toiselle puolen.

Tässä vaiheessa alan kyllä olla totaalisen kyllästynyt kampusruokaan. Niin kuin on tullut jo todettua, omaehtoinen kokkaaminen on tehty täällä sietämättömän hankalaksi, ja se on rajoittunut osaltani veden keittämiseen viimeisen parin kuukauden ajalta. Kunhan pääsen takaisin Suomeen, lupaan visusti olla mukisematta ruoanlaitosta pitkään aikaan.

Ensi torstaina vietetään Pyhän Patrickin päivää. Lupasin maalata kasvoni vihreäksi kyseisenä päivänä, jos mahdollista. Luulisin tuon päivän menevän ainakin omalta osalta suhteellisen turvallisesti, sillä selvisi että Pyhä Patrick on myös insinöörien suojeluspyhimys.


http://en.wikipedia.org/wiki/Saint_Patrick's_Day

Tajusin myös, että siellä kotopuolessahan on vaalit ensi kuussa. Ennakkoäänestys kuitenkin onnistunee toivottavasti Torontossa. Pääsenpähän näkemään, mitä mahtipontista ja kiinnostavaa "Suomen kunniakonsulaatti" pitää sisällään.


P.S. Matkan puoliväli lähestyy! n. 70 päivää takana, reilun saman verran pitäisi olla edessä.

And I'm a fan of yellow noise, and silent shouts

Kevät meinaa tulla, Kanadaankin. Huolimatta aamuisesta lumipeitteestä lämpötilat puskevat väistämättömästi plussan puolelle ja ruohon ja mullan tuoksu täyttää sieraimet. Tai, no ainakin parin viikon päästä täyttää, toivottavasti...

Siis mä osaan jotain! Midterm-keskiarvo karvan vajaa 80%, joka vastaa ehkä nelosta Suomen asteikolla. Olen tyytyväinen!

Niin absurdia kuin se onkin, tässä pitäisi kohta olla miettimässä jo touko- ja kesäkuun peliliikkeitä. Ja jopa paluuta Suomeen. Käsittämätön ajatus tällä hetkellä, mutta kesäkuussa sitä pitäisi olla joko töissä tai opiskelemassa koto-Suomessa, tai jopa kumpaankin. Jos ajankulu tästä vielä kiihtyy, olen varmaan kolmekymppinen ylihuomenna.

Magnuksen synttäreitäkin juhlittiin. Päivänsankari sai päättää päivän ensimmäisen aktiviteetin lounan jälkeen. No eläintarhaan, tietysti, miksipä ei! Peterborough Riverview Park and Zoo oli nimensä kaltainen megalomaaninen kompleksi, jossa oli kyllä valitettavan vähän itse eläimiä. Talvikausi, annettaakoon anteeksi. Pikkuapinat (ei meidän ryhmäläiset, tällä kertaa) olivat ihan söpöjä, mutta paikan ehdoton valtias tällä kertaa oli Herra Kameli, joka oli kiitollisen kiinnostunut seurastamme.

Juhlien aikana sain hyvää palautetta yhden isäntätalon natiivilta tietämällä Charlottetownin ja Prince Edward Islandin ja niiden sijainnin. Onneksi ei jatkettu maantietoaiheista, muuten olisi käry käynyt melko nopeasti.

Just a city boy, born and raised in south Detroit, he took the midnight train going anywhere

Matkailu avartaa. 10 päivää reissailua Kanadassa ohi ja hauskaa oli. Niin hauskaa, että on jopa jonkinasteinen kulttuurishokki palata arkeen. Reissu käsitti siis meidän poikien osalta reitin Toronto – Ottawa – Montreal – Toronto – Niagara Falls. Mukana oli vaihtareita vajaa kymmenen kappaletta ja lisänä kolme suomalaisvahvistusta.

Alla yksityiskohtia matkasta:

Päivä 1

Herätys Peterborough:ssa. Bussi on myöhässä eikä meinaa lähteä tien päälle ollenkaan valtatien sulkemisen takia, mutta lähtee lopulta kuitenkin. Torontossa pikalounas ja lentokentälle poikia tapaamaan. Että voi olla hienoa nähdä lisää suomalaisia! Bonuksena Kiira Korpi käveli vastaan terminaalissa. Arvon neiti oli kuulemma istunut samoissa koneissa poikien kanssa Suomesta asti ja väläyttänyt säkenöivää hymyäänkin, joskin sen kohteesta oli pientä epäselvyyttä (sovittiin että Jannelle se ei ainakaan hymyillyt).

Tutulle hostellille seikkaleminen onnistuu helposti, ja ilta kuluu ruokaillessa ja virvokkeita nauttiessa, sekä kuulumisia vaihtaessa. Hyvä fiilis kaikilla. Poikia väsyttää reiluhkosti, joten palaamme hostellille aikaisin. Poikien ensireaktiot: katusuola ärsyttää ja Mastercard ei toimikaan niin kuin luvattiin. Silti hauskaa näyttäisi olevan

Päivä 2

Niin raa’alta kuin se tuntuukin, matka jatkuu jo heti aamusta kohti Ottawaa. Ensimmäinen Amerikan tyylin diner-ruokailu napaan ja bussijonoon, joka on pitkä kuin nälkävuosi. Matkaan päästään vaihteeksi myöhässä, mutta moottoritiellä se varsinainen shokki vasta tuleekin: bussi jää tienvarteen ja kuskikaan ei osaa asialle oikein mitään tehdä. Matkaa jäljellä n. 400 kilometriä, NHL-matsiinkin pitäisi keretä illalla, tunnelma alkaa olla lievästi kuumottava. Epätietoisuus valtaa bussin ja mietin jo liftaamisen mahdollisuutta, jotta päästäisiin edes perille. Vartin jälkeen kuski päästää meidät löysästä hirrestä ja kertoo että toinen bussi on tulossa hetken kuluttua. Matka jatkuu ja varakuskimme polkee tallaa pohjaan kiitettävällä tahdilla. 

Ehdimme matsiin oikein loistavasti ja kun ruokahuolto toimii, mielikin on parempi. Elämän ensimmäinen NHL-matsi on tosiasia, ja paikat ovat loistavat! Harmi ettei Senators ole yhtä loistava, tappio tulee 4-2 ja Jannen kanssa hävitään veto Akille ja Leksalle. En selvästikään osaa valita tiimejäni vieläkään oikein.

Illalla tapaamme muut vaihtarit hostellissa (joka on muuten entinen vankila) ja pojilla riittää ihmeteltävää kun monen monta vaihtarikaveria tulee esittelemään itsensä. Alusta asti kaikki tuntuvat tulevan hyvin juttuun. Magnus sanoo että me suomalaiset kuulostamme Duudsoneilta aksentin takia. Fair enough.

Kansainvälinen konferenssimme jatkuu Pier 21:ssä, joka on tupaten täynnä. Tunnelma alkaa vapautua. Cíara näyttää miten saarivaltion tytär tyhjentää tuopin laakista ja saa aplodit. Ducksauce vääntyy Dutchsauceksi. Loppuillasta ei puhetta meinaa enää kuulla, mutta livebändi on ihan mahtava ja tanssilattiallehan sitä tulee eksyttyä. Hieno ilta!

Päivä 3

Kulttuuripäivä Ottawassa.

Aamupalalla Leksa testaa kanadalaistyttöjen yleistietämystä ja saakin aikaiseksi kuulemma melko loistavan keskustelun. Tankkauksen jälkeen parlamenttitalolle, jonka kellotorni ja sieltä avautuvat näkymät tekevät vaikutuksen. Ottawassa tuuli on todella kylmä ja tunkee luihin ja ytimiin, vaikka säässä ei muuten olekaan valittamista. Uhmaamme silti puhuria ja käväisemme Winterlude-festivaalilla, joka ei kyllä jääveistosten lisäksi juuri herätä itsessäni kovin suuria tuntemuksia.

Saan kavereistani hyvää palautetta, kaikki kehuvat mukaviksi ja ystävällisiksi. Hyvä pojat, ei tarvinne sittenkään etsiä uusia ystäviä loppuajaksi.

Illalla vaihde vaihdetaan taas vapaalle ja porukka innostuu tanssimaan oikein kunnolla, itse vähän vähemmän. Väsyttää armottomasti, mutta livemusiikki on taas oikein maittavaa ja matkan teemabiisikin löytyy:

http://www.youtube.com/watch?v=rfUYuIVbFg0

Päivä 4

Hostellilta saamme aamun checkoutissa ”tons of complaints” johtuen liian kovasta melusta yöllä. Puolustukseksi voi todeta, että oikeasti ne möykkääjät oli ranskalaisia ja sitäpaitsi: kuka muuttaa hostelliksi paikan, jossa huoneista kantautuvien äänten on tarkoituskin kuulua selvästi käytäville? Hölmöt ottawalaiset, haters gonna hate.

Osa porukasta menee joelle luistelemaan ja Aki, Brett, Helena ja brittitytöt tapaavat jäällä vanhempia rouvashenkilöitä, joiden kanssa päätyvät ottamaan ryhmäkuvia. Itse skippaan jostain kumman syystä luistelun (onneksi sain myöhemmin uuden tilaisuuden). Joen kuhmuraisella jäällä luistelu ei ole ihan helppoa, mutta kaikki tulevat kuitenkin ehjänä takaisin.

Illalla suuntaamme Montrealiin, joka sijaitsee Ottawasta vain noin parin tunnin bussimatkan päässä. Heti rajan ylitettyään huomaa eroja: kaikki on ranskaksi ja talot hyvin keski-eurooppalaistyylisiä. Kaupunki on kaunis, kauniimpi kuin Ottawa tai Toronto, se on pakko todeta. Olemme sen verran myöhään perillä, että päätämme vain pelata biljardia hostellissa ja odotella huomispäivää.

Päivä 5

Parc du Mont-Royalissa on näköalatasanne, josta on upeat näkymät kaupunkiin. Nousu käy aamulenkistä ja alaspäin taivaltaminen on astetta mielenkiintoisempaa liukkaan rinteen takia. Brettin pää menee korkeasta ilmanalasta sekaisin ja hän repii takin ja paidan pois ja haluaa ehdottomasti että hänet ikuistetaan kameralle istumassa lumista tannerta vasten.

Vanhasta kaupungista löytyy vaikka mitä. Teen pakollisen kiintiökirkkovisiitin. Yhdeltä aukiolta löytyy jääliukumäki, ja Aki ja Cíara päättävät kisata mestaruudesta. Se jää kuitenkin lyhyeen, sillä mäki on suljettu eikä tällä kertaa olla halukkaita rikkomaan sääntöjä.

Päivä 6

Aamulla käymme tsekkaamassa olympiastadionin, joka on niin kuin kaikki muutkin stadionit, tosin torni oli erityisen hieno. Kesäolympialaisethan siis pidettiin Montrealissa 1976. Haluamme mennä katsomaan auringonlaskua majakkaan rannalle, vähemmän menestyksekkäästi tosin: paljastuu että majakka ei ole majakka vaan kellotorni ja se on sitä paitsi suljettu. Oh, well. 

Toisaalta onni onnettomuudessa, näemme todella miellyttävän näköisen ulkojääradan ja tunnistamme tilaisuuden tulleen: luistelemaan, nyt kun vielä ehtii! Luistelutaitoni ovat paremmat kuin muistin ja jäälle tulevat Suomi-poikien lisäksi myös Jo, Cíara, Brett ja Helena. Luistelemme, opetamme brittejä ja muita luistelemaan paremmin ja kisaamme nopeusmestaruudesta. En saa Jannea kiinni, vaikka kuinka yritän. Ilta on yksi reissun hauskimpia ja mieleenpainuvimpia. Ilmassa on ystävystymisen tuntua, ja lopulta viihdymme jäällä melkein pari tuntia ja lupaamme tekevämme tämän joskus uusiksi.

Illalla syömme kanadalaista erikoisuutta, poutinea, joka on käytännössä ranskalaisia, juustoa ja ruskeaa kastiketta, joka nautitaan vapaavalintaisen lisukkeen, esimerkiksi makkaran tai lihan kanssa. Annos on järkyttävän iso, joskin itse sytyin kyseiselle ruoalle vähän enemmän kuin muut (no eikö ole herkullisen näköistä!):

Loppuillan paikkavalinta ei ehkä täysin onnistu. Iso osa asiakkaista on ottanut jotain muutakin kuin nestemäistä ilolientä, joten emme viihdy paikan päällä aivan liian kauaa, hauskaa on  joka tapauksessa.

Päivä 7

Viimeinen aamu Montrealissa. Magnus ja Brett ovat jo lähteneet meidän herättyämme ja Leksa alkaa heti ikävöimään. Jo, Cíara ja Oona ovat suuntaamassa seuraavaksi New Yorkiin, joten hyvästelemme heidät, mutta kaappaamme Helenan vielä hetkeksi itsellemme. Tsekkaamme itsemme ulos hostellista ja nautimme terveellisen ja ravintopitoisen aamupalan Domino’s:ssa. Helena kirjoittaa meille pojille lapun espanjaksi ja toivottaa hauskaa aikaa käännöstehtävän parissa. Fiksuna teekkareina käytämme Google Translatoria ja saamme ilon irti välittömästi. Hyvästelemme myös Helenan ja haikea fiilis alkaa iskeä. Nyt on neljän pohjolan viikingin aika jatkaa matkaa keskenään, vaikka tiesuola kovasti yrittääkin syödä kengistämme pohjat pois. Suuntaamme bussiasemalle ja aloitamme matkan kohti Torontoa.


Päivä 8


Aamulla pohdimme lauttakyytiä Toronton saarille nättien skyline-kuvien toivossa, mutta keli ei innosta ja itsekin totean haluavani mennä sinne vasta myöhemmin keväällä. Sen sijaan menemme paikalliseen olutpanimoon, joka toteuttaa hienosti järjesteltyjä vierailukierroksia. Täytyy myöntää, että maltaan hajusta iski välittömästi taannoiset Koff-tehdaskesien muistot mieleen. Tällä kertaa visiitti on rattoisampi, koska saamme maistaa panimon tuotteita ihan riittävästi. Saamme matkaan myös tuopit ja lupaamme markkinointiosastolle, että pojat vievät pullon panimon tuotetta Suomeen ja ikuistavat sen Senaatintorin hienoissa maisemissa.


Illalla katsomme ottelua paikallisessa. Toronto voittaa, ihmeiden aika ei ole ohi!

Päivä 9 

Niagara-päivä. Lähtö putouksille on aikaisin ja keli on ihan hirveä: sumua on paljon ja luntakin tulee kuin viimeistä päivää. Moottoritiellä näemme kaksi kolaria, ja bussikuskin mielestä jotkut eivät vaan ikinä opi hiljentämään ajoissa – ehkei aivan validein kommentti kun sen sanoo ajaessa bussinrämää 120 km/h minimaalisella turvavälillä kaameassa lumisateessa...

Perille kuitenkin päästään ja kyllähän ne putoukset paikallaan ovat. Kanadan puolella ne ovat isommat ja vedessä kelluvat pienet jäälautat tekevät virtaavan veden katsomisesta yllättävän maagista. Lunta tulee koko ajan lisää ja taivallamme kohti Niagara Fallsin keskustaa. Aki ei ole täysin tyytyväinen kenkävalintaansa. Kaupungin keskusta on käytännössä aivan kuollut keskellä talvea (”Heinolassakin on enemmän ihmisiä kaduilla”).

Kierrokseen sisältyy viinin ja jääviinin maistelua 20 Bees –viinitilalla. Jääviini on kanadalainen (tosin myös saksalainen) erikoisuus ja tehdään normaaleista rypäleistä, joiden täytyy olla kolme päivää pakkasessa, jonka jälkeen ne kerätään. Koska rypäleen vesi on suurimmaksi osaksi haihtunut, kaikki makeus on keskittynyt jäljelle jääneeseen rypäleeseen. Rypäleet puristetaan viiniksi vielä niiden ollessa jäätyneinä. Maku on makea, tosin ei niin makea kuin olisi olettanut. Saa hyväksynnän suomalaisten makuaisteilta. Good stuff!

Leffassa huomaan, että ollaan kuin ollaankin Pohjois-Amerikassa: pieni limu on kooltaan lähempänä varmaan 0,7 litraa. Noh, janohan tässä jo olikin.

Päivä 10 

Heräämme siihen, kun hostellin vastaanoton täti tulee ilmoittamaan tuplabuukkauksesta, joten joudumme vaihtamaan huonetta. Leksa pääsee aasialaisten kanssa samaan huoneeseen, minä ja Janne omaan pikku koppiimme ja Aki ei joudu vaihtamaan huonetta lainkaan – asiasta tekee ratkiriemukkaan se, että lopulta Aki nukkuu koko seuraavan yön yksin kuuden hengen huoneessa kun ei sinne sitten kukaan tulekaan. Noh, elämä on.

Pakollinen CN Tower -vierailu. Ostamme kaikki liput korkeimmalle tasanteelle Skypodiin 447 metrin korkeuteen, jossa en itsekään ole vielä käynyt. Siellä oikeasti huimaa, vaan ei Akia, Leksaa eikä Janneakaan pahemmin. Lasilattia kiehtoo myös.

Go Leafs go! Kun tänne asti on tultu, niin katsotaan nyt sitä jääkiekkoa oikein kunnolla. Liput tähänkin otteluun on ostettu jo ennen reissua, ja hyvä niin. Matsi on mahtava! Maaleja riittää ja jatkoajallehan siinä mennään. Ratkaisua ei synny, joten pääsemme näkemään myös rankkarit livenä. Toronto häviää, mutta se ei juuri haittaa, tunnelma oli silti huikea.

Päivä 11

Poikien lähtöpäivä. Heräämme enemmän tai vähemmän ajoissa, mutta päivälle ei oikein ole suunnitelmia ja takkikin alkaa olla aika tyhjänä. Viimeisen päivän dilemma iskee – toisin sanoen hyvä päivä ostaa tuliaisia ja purkaa reissua sanallisesti. 

Kaupungilla sanon pojille moikat ja astelen bussijonoon. Mielessä pyörii edellisten päivien tapahtumat. Ihmisiä eri maailmankolkista, ystävyyttä, musiikkia, hyvää ruokaa – voiko enempää vaatia? Kliseistä, mutta totta. Muistan nämä päivät loppuelämäni. Reissu oli unohtumaton ja varmasti elämäni parhaita viikkoja ikinä. Tämän takiahan tänne tultiinkin.

Nothing important happened today

Ihan totta. Tällä viikolla on tuntunut siltä, että aika olisi pysähtynyt. Kaikki lukevat midtermeihin, joten elämä rajoittuu kirjaston, ruokalan ja oman huoneen muodostamaan kolminaisuuteen. Mistään TKK:n tasoisesta tenttiviikosta ei vielä ole kysymys, koska useimmat kokeet kestävät tunnin tai pari ja muodostavat n. 20% kurssiarvosanasta. Itse kuitenkin haluan hoitaa nämä kunnolla, jotta voin seuraavan viikon tehdä jotain ihan muuta. 


Palailenpa kirjoittamaan siis mielenkiintoisempien aikojen koittaessa (Aki, Leksa ja Janne: muistakaa tuoda salmiakkia tullessanne).

Come around sundown

Sain ensimmäisen esseeaiheen: pullovesimarkkinoiden kriittinen tarkastelu ja pullotetun veden eettisyys tällä vuosituhannella. Eiköhän tuosta aiheesta 10 sivua synny laivanrakentajapohjalta helposti. Vakavasti puhuen, on oikeastaan virkistävää opiskella välillä jotain erilaista. Kehittyvien maiden kansantaloudet -kurssin proffalla riittää tarinoita Lähi-idän maiden kireistä väleistä aina mahdollisiin tulevaisuuden vesisotiin asti. Kun kävin kysymässä edellä mainittua esseeaihetta, en meinannut päästä toimistosta pois kaiken sen tarinoinnin keskeltä. Hienoa, että joku sentään omistautuu asialleen.

Kirjastosta on tullut minulle jonkinlainen opiskelun ja henkisen rauhoittumisen mekka. Olo on siellä käsittämättömän seesteinen ja keskittyminen onnistuu. Ehkä se johtuu mahtavista näköaloista joelle, en tiedä. Virtaavaa vettä tuijottaessa olo on ihmeellisen zenmäinen ja oppikirjan sanat luovivat päähän kuin tyhjää vain. Mahtava paikka.

Elokuviin! Tajusin, etten ollut nähnyt ainuttakaan leffaa sitten lentomatkan, jossa sai katsoa lapsille sopiviksi pätkittyjä romanttisia komedioita värisevältä pikkuruudulta. Black Swan oli mainio, ainoa ärsyttävä asia oli se, että tässä sivistysvaltiossa ei tunneta sellaista asiaa kuin etukäteen varattavat istumapaikat. Sainpahan katsella Natalie Portmania oikein kunnolla lähietäisyydeltä.

Meksikolaisen Helenan kanssa opeteltiin hyödyllisiä sanoja toistemme äidinkielistä, minä espanjaksi ja hän suomeksi. En enää muista niistä yhtäkään, mutta kynsinauha espanjaksi on jostain syystä sama sana kuin isäpuoli. Tai sitten ei...

Uutuudenviehätys alkaa olla sikäli ohi, että alan huomata upouusissa, ihanissa vaihtarikavereissani jopa jotain huonoakin. Minä olen suunnilleen ainut, joka pitää mistään aikatauluista kiinni edes kymmenen minuutin tarkkuudella. "Timo, you worry too much. Chill out!" No hei, suomalaista jämptiyttä!

Päästiin taas hetkeksi pois kouluympyröistä, yllätysyllätys, Torontoon. Hauskaa oli taas kerran, pidän tuosta kaupungista aina vain enemmän. Ei liian iso, sopivan kodikas, selkeä. Löysin vaahteralehtilapaset ja hellin vatsaa yltiöterveellisellä englantilaisella aamupalalla (jonka nautin n. kaksitoista tuntia aikataulusta myöhässä). Kaikki ovat tässä vaiheessa lukukautta jo lopen kyllästyneitä kampusruokaan, joten vaihtelu oli enemmän kuin tervetullutta. Paluumatka kesti n. viisi biljoonaa tuntia täysin puskista tulleen lumimyräkän takia.

The mountains are calling and I must go

Turha tehdä suunnitelmia, ne muuttuvat kuitenkin. Niin tänäänkin, piti jo aamusella olla matkalla Torontoon, mutta eihän täältä kampukselta viikonloppuna pääse ennen kymmentä mihinkään, ei edes keskustaan. Kyyti meni, minä jäin, ja ärsytti sen verran että en mennyt seuraavallakaan, vaan pidin rehellisen PBorough-viikonlopun. Ensi lauantaina on jo kuitenkin seuraava mahdollisuus.


Suuntasin siis metropolin sijasta lenkille. Oli kirkasta ja kaunista, juoksu luisti ja olo tuntui mahtavalta. Maasto täällä on melko kukkulaista, ylämäkikuntoni ei selvästikään ole vielä riittävä. Pakkasesta huolimatta tuntui lähes keväältä.

Pikasuihkun jälkeen menin kirjastoon viimeistelemään ensimmäisen harjoitustyön. Kanadalaista kansantaloutta kuvaajien muodossa. Vihdoin jotain valmista aikaiseksi koulunkin saralla, ensimmäistä arvosanaa odotellessa. Ei tämä nyt niin vaikeata ole: lue artikkeli tai viisi, tiivistä olennainen, opettele, osaa, sovella. 


Kampus on viikonloppuna todella hiljainen paikka. Silti joka paikkaan mentäessä kannattaa varata 5 minuuttia ekstraa. Ihan vaan siksi kun tuttuihin törmää kuitenkin. Hey, how's it going? Oh downtown, I've gotta go there too. Great, let's go together.


Posti oli kiinni, joten saatte odottaa korttejanne vielä hetkisen pidempään. Emmalla ja Karenilla oli luppoaikaa, joten suuntasimme kahville. He olivat menossa vapaaehtoisina työskentelemään täkäläisille filmifestivaaleille, ja pyysivät mukaan pyöriskelemään. En mennyt, koska halusin kierrellä kaupunkia ja tutustua viimein kunnolla muuhunkin kuin keskustaan. Myöhemmin filmiläystäkettä selatessani tajusin, että olisi pitänyt mennä jo eilen: nehän esittivät "Miesten vuoron"! http://reframe.purpledog.ca/film/steam-life 


Ei kaupunkikierroskaan huono ollut, löytyi käytettyjen kirjojen kauppa, erittäin jännittäviä käytöstä poistettuja rautateitä (ainakin toivoin näin, ja päätellen jalanjälkien määrästä kiskoilla olin oikeassa - tai sitten ihmiset täällä ovat oikeasti todella masentuneita...) ja paras kaikista: luonnonulkojääkenttä! Harmitti oikeasti, ettei ollut luistimia mukana. Kaupassa ostokset jäivät kassan jälkeen jumiin liukuhihnalle. "Excuse me miss, could you push them towards me?" Olo oli hieman turistimainen, kun tajusin että se liukuhihna liikkuu napista painamalla ja nappia pitää painaa ihan itse. Ei meillä Suomessa tällasia...


Kyllä tämä paikka ihan kotoisalta jo tuntuu. Jos ensimmäinen viikko tuntui kuukaudelta, kaksi viimeistä ovat tuntuneet puolelta vuorokaudelta. Viihdyn täällä.


Illalla join kahvia, katsoin auringonlaskua ja selailin Kanada-opasta. Vuoria, Vancouver. Jossain vaiheessa pitäisi sinnekin päästä. Vapauden tunne on huumaava, kaikkialla ympärillä on uusia paikkoja, jotka vain odottavat löytämistään ja joka paikkaan tekisi mieli mennä. Kaikki on kiinnostavaa, uutta ja jännittävää. Älä hanki Ooppelia, unohda kotiteatterisetti. Osta lentolippu!

Luulet että kotisi on linnasi, eikä muurisi ikinä murru

Tämä päivä ei ollut helpoimmasta päästä. Eilisilta venähti Australia Day:n juhlimisen takia, ja aamulla piti tietysti käyttää yksi tunti pelkästään torkkunapin painelemiseen. Luennolle myöhässä ja väsyneenä, ilman kahvia, ilman aamupalaa. Sen jälkeen kävin käsittämättömältä tuntuvan Canadian Economy -kurssin harkkatyön kimppuun, jota yrityksen ja erehdyksen kautta väänsin noin viisi tuntia, saamatta sitä kuitenkaan valmiiksi. Myös kommunikointi tuntui käsittämättömän vaikealta, AI TINK TIS GRÄÄF SUDNT LUUK LAIK TIS. Puhuisitte suomea tyhmät. Ratkaisin kaikki ongelmat lupaamalla tehdä tehtävän asuntolassa loppuun, laitoin kuulokkeet korviin ja soitatin loppupäivän lemiläisten herrasmiesten hengentuotteita.

Ei kaikki nyt niin huonosti kuitenkaan ole. Reading weekin suunnitelma alkaa hahmottua: tiedossa reissailua suomalais-brittiläis-saksalais-australialais-meksikolais-pohjaisella porukalla Ottawassa, Montrealissa ja Torontossa ja ainakin yksi NHL-matsi. Mahtavaa! Lupaan kirjoittaa pisimmän blogientryn ikinä tuon reissun jälkeen.

Nyt pitäisi jaksaa pusertaa pari päivää vielä tiukasti koulua, jotta viikonloppuna voisi ottaa vähän rennommin. Lauantaina international dinner vai takaisin Torontoon? Siinä vasta pulma.

P.S. Näin hauskaa meillä oli eilen:

Hokinait!

Eilen käytiin katsomassa kiekkoa. Mistään lähikulmien välisestä höntsäilystä ei ollut kyse, koska vastustava joukkue tuli Yhdysvalloista asti: Saginaw Spirit vs. Peterborough Petes. Okei, Michigan on aika lähellä rajaa, mutta silti. Odotukset olivat kovat, mutta miten kävikään - tasoero oli jenkkien eduksi liian suuri. Kotijoukkueen selkäranka murskattiin oikeastaan jo ensimmäisessä erässä kolmella maalilla, eikä yksi kavennusosuma tuonut helpotusta. Peli päättyi 6-1. Mutta hauskaa oli silti, syötiin järkyttävät määrät popkornia ja vedonlyönti oli kovaa. Suurin nettohäviäjä olin lopussa minä ja jouduin tarjoamaan Emmalle ja Oonalle juotavat ravintolassa. Emman kanssa myös löysimme yhteisen sävelen morkatessamme country-musaa ja niiden surkeita musiikkivideoita.

Koulusta on myös hyötyä: opin, että Kanadassa on maito- ja kananmunatuotteita koskeva kartelli, joka säätelee tuotantoa ja hintoja. Siinä selitys siis sille, miksi maito täällä on aivan järkyttävän kallista, jopa kaksi ja puoli kertaa kalliimpaa kuin mikä sen hinnan pitäisi olla vapaiden markkinoiden vallitessa. Eivätkä tuottajat edes saa koko hinnanlisäystä itselleen, koska kartellista aiheutuvat kulut tuottajille kuolettavat hyödyt melko pitkälti. Kukaan ei juuri hyödy, mutta kuluttaja häviää. Kuulostaa loogiselta. 


Jos edellinen kappale oli tylsä, tämä ei: illalla on tiedossa georgialaisen ystävän kokkaamaa ruokaa ja paljon viiniä, sekä kaikki mahtavat ihmiset saman katon alla.

Koti-ikävä ei ole vieläkään vaivannut. Yhtenä päivänä ärsytti suunnattomasti yksityisyyden puute omassa huoneessa, mutta se meni nopeasti ohi. Ihminen mukautuu järkyttävän nopeasti muutoksiin. Tässähän alkaa oppia itsestään asioita. 


Nyt siis illanviettoon. Kippis!

I'm gonna move to Canada, yeah I've made up my mind

Vaihdossa olemisen hienoja hetkiä: kirjastokeskustelu irlantilaistyypin kanssa englanniksi ja ruotsiksi, opettaen samalla tälle käytännöllisiä suomalaisia lauseita. Paikalle pamahtaa espanjalainen tyttö, jolloin irlantilainen vaihtaa sujuvasti espanjaan puhuessaan hänelle ja minä jatkan irkkumiehelle ruotsiksi puhumista. Tämän jälkeen espanjalaistyttö yrittää myös oppia hieman suomea. Minä menen palauttamaan lainaamani kirjan ja totean kirjastotädille että "Hej, hur mår du?". Osaan kuitenkin vielä kävellä ulos kirjastosta, koska EXIT-kyltti taitaa olla aika universaali.

Stacks on deck, Patrón on ice, and we can pop bottles all night

Jonkinlainen päiväjärjestys alkaa muodostua. Jos aamulla ei ole luentoja, yleensä pyrähdän salille tai luen kirjastossa. Tekemistä on paljon, sillä täällä ei suosita luentokalvoja ja muutenkin vain puolet kurssimateriaalista on yleensäkään netissä. Ainoaksi vaihtoehdoksi yleensä jää siis lukea kirjaa, varsinkin kun luentotarkkaavaisuuteni ei ole sitä parasta mahdollista laatua. Yleinen mielipide tuntuisi kuitenkin olevan, että kokeet ovat suht helppoja ja toisaalta tentit eivät ole ikinä kuin maksimissaan 50% arvosanasta, joten läpipääsyn kanssa ei varmaan tule olemaan ongelmia. Luennot ovat muuten aika peruskuivia professorin monologeja, ja minkäänlaisia harjoituksia tai laskareita ei ole, lukuunottamatta yhtä viikottaista seminaariopetusta. Esseitä nämä ihmiset sen sijaan rakastavat, ja ne ovat usein jopa 10-20 sivun mittaisia pläjäyksiä.

Ruokapuoli hoituu buffet-tyylisillä all you can eat -ratkaisuilla tai toisena vaihtoehtona voi tilata tiettyä ruokaa ravintoloissa sijaitsevilta "ständeiltä", jolloin keittiötädit alkavat yleensä vääntää safkaa silmien edessä. Hauska ja yllättävän toimiva ratkaisu. Ruokavaihtoehdot vaan eivät kovin paljon vaihtele, esimerkiksi kalaa ei taida olla tarjolla ollenkaan. Muuten saa kyllä terveellistäkin pöperöä tilattua, ei siis pelkästään hampurilaisia tai pitsaa (vaikka joo, niitäkin on tarjolla paljon). Maksu tapahtuu omalla opiskelijakortilla (johon on ladattu massia tietyn verran lukukauden alussa), ja ainakin TKK:n ruokaloihin verrattuna minunlaiseni jonokammoinen ihminen kokee suurta nautintoa, kun maksutapahtuma vie noin 0,5-1 sekuntia riippuen kassatädin käden nopeudesta. Kätevää!

C what? C house! Meidän talossa ei ainakaan käy aika tylsäksi. Pojat rakensivat pihalle iglun, jonka käyttöajankohta ja/tai syvempi tarkoitus jäivät vielä vähän kyseenalaiseksi, mutta selvinnevät lähipäivien aikana. Muutenkin porukkaa on yhteisissä tiloissa koko ajan pelailemassa, katsomassa leffoja tai muuten vaan hengailemassa. Bileitäkin on, mutta jostain syystä yhteisissä tiloissa alkoholin (edes yhden oluen) nauttiminen ei ole sallittua, vaikka olisi täysi-ikäinenkin. Tästä henkilökunta pitää aika tiukasti kiinni. Tavallaan ymmärrettävää, mutta tavallaan outoa, koska omassa huoneessa saat kuitenkin nauttia väkeviäkin virvokkeita, jos siltä tuntuu.

Aktiviteettia löytyy muutenkin runsaasti, jos sitä hakee. Yhdistyksiä ja klubeja löytyy kasoittain urheilusta taiteisiin ja näyttelemiseen asti. Itselle riittää ihan vaihtariporukan touhut mainiosti, mutta pitää varmaan johonkin seurakuntaan yrittää tehdä lähempää tuttavuutta, jos aikaa ja energiaa riittää. 


Vaihtareissa on aivan loistavia persoonallisuuksia. Irkkumies Karl on vaihtariporukan yleinen organisaattori, jonka kautta saa varmasti tietää kaikista tapahtumista. Brittitytöt ovat melko yhtenäinen porukka, joka osaa bilettää ja sosialisoida tilanteessa kuin tilanteessa. Minä, Magnus ja Brett puolestaan muodostetaan melko tehokas miestrio, ja eniten tuleekin hengattua näiden kanssa. Jiyoung on aivan mahtava korealainen duracellpupu(tyttö), joka häseltää ympäriinsä koko ajan ylikierroksilla ja osaa lukea tulevaisuuden ja luonteenpiirteet kämmenestä. Minä siis elän pitkään, saan kauniin vaimon (tosin Brett saa kauniimman, hö) ja olen erittäin älykäs. Stating the obvious. Yllättävän hyvin kaikki kuitenkin tietävät Suomesta ja suomalaisista jotain, yksi asuntolani pojista jopa kuuntelee pääasiassa suomalaisia bändejä. Ja vain kerran olen joutunut korjaamaan että Newfoundland ei ole NewFinland ja että se ei sijaitse Suomessa.

Tänä aamuna oli -28 astetta. Alkaa jo riittämään Pohjolan pojallekin. Toiveissa olisi saada vihdoin ja viimein kanadalainen sim-kortti, jotta kommunikointi paikanpäällä kävisi pikkaisen helpommin. Muuten aion vielä jatkaa aloilleni asettumista varmaan tämän viikon ja nauttia uutuudenviehätyksestä.

Down by the river

Sunnuntaina alkoi tapahtua. Suunnattuani takaisin lentokentälle tapasin muut vaihto-opiskelijat. Oli ihmisiä Ruotsista, Suomesta, Venäjältä, Australiasta, Meksikosta, Saksasta ja Englannista. Yllätyksekseni huomasin, että joukossa oli yksi suomalainen tyttö, Oona. Vaikka periaatteessa olinkin aikaisemmin toivonut olevani ainoa suomalainen täällä, olo helpottui heti kun tajusin että porukassa on yksi maannainen. Australiasta kotoisin oleva Brett näki lunta ensimmäistä kertaa ja oli hieman järkyttynyt superkylmästä -5 asteen lämpötilasta.

Kampuksella vaihto-opiskelijaporukka sulautui varsin nopeasti tiiviiksi ryhmäksi kaikkien muiden ulkomaalaisten keskellä. Suurin osa ulkomaalaisista täällä opiskelee koko tutkintoa, ja meitä ”oikeita” vaihtareita on häviävän pieni osuus. Ensimmäisenä päivänä kävimme läpi kurssirekisteröitymiset ja muut käytännön asiat, sekä kiersimme kampuksen läpi. Kampusalue on pienempi kuin Otaniemessä, mutta ihan riittävän iso. Kampusalueen läpi virtaa joki, joka jakaa alueen kahteen osaan ja näitä alueita yhdistää silta. Sillalta hyppäämisestä seuraa 5000 dollarin sakko - ei siis ehkä aivan ensimmäisenä to do -listalla. Kaiken kaikkiaan ulkoalueet ja rakennukset ovat loogisia ja helppoja sisäistää. Ruokalat ja luokkahuoneet ovat helppoja löytää, mutta samoissa tiloissa sijaitsevat asuntolat saattavat olla melkoisia labyrintteja. Itse asun Otonabee Collegessa, jossa jaan huoneen kahden muun opiskelijan kanssa, jotka sattuvat minun tapauksessani olemaan kaksi kanadalaista nuorta herraa.  Hauskasti kaikki rakennukset näyttävät ulkopuolelta lähinnä Täffältä ja sisäpuolelta jotkut ruokasalit ovat melkein kuin Tylypahkasta.

Ekojen muodollisuuksien jälkeen tapasimme paikalla jo pidempään olleita vaihtareita sekä myös paikallisia opiskelijoita. Kaikki ovat superystävällisiä aina imelyyteen asti, ja varsinkin oman asuntolani porukka on varsin letkeää sakkia. Jaan huoneen kahden muun asukin kanssa, joten pari vuotta yksiössä asustaneena ajat voivat muuttua mielenkiintoisiksi tänä keväänä.

Käytännöllisesti katsoen Kanada on melko helppo maa, ainakin näin ensituntumalta. Eroavaisuuksia on jonkin verran: ovissa on nupit, ateriat maksetaan opiskelijakortilla ja aina pitää muistaa harrastaa pientä small talkia, jotta keskustelu kuulostaisi luontevalta. Orientaatiosession aikana huvitti, kun luennon pitäjä varoitti muualta maailmasta tulleita kanadalaisten hieman varovaisesta ja sisäänpäinkääntyneestä luonteesta. Melkein jo olin pyytämässä luennoitsijaa visiitille Suomeen tutustumaan suomalaiseen perusluonteeseen.  Peterboroughssa on myös kylmä, ja joella (= kampuksella) tuulee melkoisesti. Lämpötilat ovat kuitenkin Suomen tasolla noin yleisesti.

Illalla oli tietysti menoa ja melskettä keskustassa. Takaisin tultiin vasta pikkutunneilla, joten ensimmäinen luentopäivä oli melko raskas. Huomenna on Walmart-päivä, koska nukun vieläkin makuupussissani ja likapyykkipino odottaa kuumeisesti pesujauhetta. Peitto olis kiva, sekä tyyny. Opiskelukin pitäisi aloittaa jo ihan tällä viikolla. Luvassa on tietysti myös lisää ekstrakurrikulaareja aktiviteetteja, leffailtoja, kiekkomatseja ja Peterboroughssa pyörimistä.

Alku on siis ollut hieno ja suhteellisen helppo. Kuvia kampukselta luvassa myöhemmin, kun alkujupinat on hoidettu pois alta.