"The air was soft, the stars so fine, the promise of every cobbled alley so great, that I thought I was in a dream"

Gros Mornen kansallispuisto ei ollut enempää, eikä vähempää, kuin yksi parhaista reissuistani luontoon, ikinä. Upeampia maisemia saa hakemalla hakea. Matkaan lähti neljä kansallisuutta ja viisi henkeä: minä, Aleksi, Hannah, Sander ja Anna.

Päivä 1

Aamulla haimme Sanderin kanssa automme vuokraamosta. Uutuuttaan kiiltävä Dodge Avenger, vuosimallia 2012. Automaattivaihteisto oli oikeasti ihan liian helppo ajaa. Lähinnä tuntui siltä, kuin olisi pelannut konsolipeliä, tahi ajanut kartingautoa. Keskipäivällä pääsimme oikeasti sitten matkaan. Suunnistaminen Newfoundlandissa teitä pitkin on helppoa, koska on vain yksi moottoritie jota ajaa ja joka kulkee koko saaren läpi: Trans Canada Highway. Siinä sitten ajoimme, edessä yli 700 kilometriä leveää ja hyväkuntoista baanaa. Ensimmäiselle päivälle meillä ei ollut juuri muita tavoitteita, kuin päästä perille osumatta hirviin missään vaiheessa. Tavoite onnistui ja löysimme itsemme illalla Deer Laken kaupungista. Totta kai oli myös aivan ehdotonta mennä katsastamaan paikallinen iltaelämä! Löysimme pienen paikallisten kantabaarin, jossa oli kellonajan mukaan skaalautuvat erikoistarjoukset - muistaakseni eksyimme paikalle noin 1.75 dollarin aikoihin.

Päivä 2

Aamulla suuntasimme kohti itse kansallispuistoa ja sen keskellä sijaitsevaa seuraavaa tukikohtaamme, Rocky Harbouria. Aamupalan ja mökin paikantamisen jälkeen suuntasimme kohti ensimmäistä vaellustamme, joka osoittautui todella kevyeksi. Noin 10 kilometrin (tai "10 clicks", kuten Aleksi "Second Lieutenant Dirtstache" Airinen asian ilmaisisi) patikkaretki oli kuin puistossa olisi kävellyt, sen verran tasaiseksi ja helpoksi matkanteko osoittautui. Matkalla upposin hetkeksi suohon, ja toinen lenkkarini saikin sitten muikean mutakuorrutuksen loppuajaksi. Reitin kääntöpaikalla odottivat vesiputoukset ja nälkäinen orava, joka puraisi Hannahia sormeen, muttei lävistänyt ihoa. Kaikeksi onneksi Hannah ei saanut jäykkäkouristusta tai raivotautia, se olisi ollut ehkä hivenen epämieluisa startti.

Päivä 3

Veneilypäivä! Aktiivilomalla ei ole aikaa nukkua, siispä lähdimmekin kajakoimaan heti aamusta. Tämä tapahtui Norris Pointin ympäristössä, jonne oli majapaikastamme puolen tunnin matka etelään. Alku sujui yllättävänkin hyvin. Sää oli kuin unelma, eikä vähäinen tuulikaan paljon tuntunut haittaavan. Aurinko paistoi, oli sopivan lämmin, mikäpä siinä meloessa. Näimme myös paljon meduusoja! Jos ei tuuli haitannut menomatkalla, niin takaisin tullessa sitäkin enemmän. Rannalle pääsyä piti aloittelijan oikeasti hieman yrittää, sen verran aallot iskivät jokaisella vedolla venettä taaksepäin.

Illalla matkasimme vielä upealle Western Brook Pondin vuonolle. Vaikka kyseessä ei määritelmän mukaan oikeasti olekaan vuono (järvessä, eikä yhteyttä merelle), ei se haitannut henkeä salpaavien maisemien ihastelua pätkääkään. Korkeimmillaan n. 700 metrin korkuisen vuonon päältä aika ajoin tiensä alas tekevät vesiputoukset kruunasivat kokonaisuuden. Opimme myös sen, ettei aurinkorasvaa kannata laittaa silmään, kiitos Aleksi tästä!

Päivä 4

Reissun viimeinen kokonainen päivä meni vaeltaessa. Reitti oli kunnianhimoinen, vaikkakaan ei erityisen pitkä, noin 16 kilometrin pyrähdys epätasaisessa maastossa. Kun saavuimme paikalle, ei ensimmäisenä mieleen tullut paikan hekumallinen nimi, Green Gardens. Polku alkoi keskeltä karua aukeaa, jossa kasvillisuutta ei juuri näkynyt. Asian laita toki muuttui matkan taittuessa. Kun aava ja mahtava Atlantti alkoi pauhua korvissa, tiesin että olimme tehneet oikean valinnan tullessamme juuri tälle reitille. Maisemat olivat henkeäsalpaavia! Teimme myös yhden väärän käännöksen, ja kiipesimme turhaan erään jyrkän rinteen ylös. Ei ollut kovin fiksu olo jälkeenpäin, sillä ehkä minuutin päästä ylhäällä ollessamme tajusimme, että reitti ei todellakaan mene tätä kautta. Oikea reitti (jossa oli myös portaat ylös rannalta) olisi kulkenut noin sata metriä etäämpänä. Ja takaisin alas...

Loppumatkasta teimme vielä pari helppoa joenylitystä ja pääsimme loppujen lopuksi takaisin autollemme, jossa odotti palkinto-olut. Harvoin se on oikeasti yhtä hyvältä maistunut. Olimme väsyneitä ja nälkäisiä, mutta kuitenkin tyytyväisiä. Ajoimme takaisin lähimpään kylään, Woody Pointin tienoille. Yksikään ravintola ei ollut enää auki, ja meillä oli kiljuva nälkä. Eräs nainen suostui kuitenkin avaamaan juuri sulkeneen ravintolansa ihan meitä varten! Söin elämäni parhaan fish 'n' chips -annoksen.

Päivä 5

Pakkasimme kamamme ja edessä oli taas noin 700 kilometrin matka takaisin kotiin. Emme kovin pitkälle päässeet, kun poliisi jo vinkkasi meidät pysähtymään. Sataakymppiä kahdeksankympin alueella. Hups. Sander oli puikoissa, ja minusta tuntui hieman pahalta, koska tullessa olin itse ajellut aika surutta sataakahtakymppiä satasen alueella (niin kuin kaikki muutkin täällä). Lisäksi, tämä oli ehkä ainut hetki, kun hollantilainen kuskimme pääsi nopeusmittarin luisumaan yli rajoitusten. Kokemus sekin! Loppumatka sentään sujui ongelmitta, vaikkakin väsyneenä.

"And if you need a friend, there's a seat here alongside me"

Välillä on hyvä tehdä ruumiillistakin työtä. Tällä kertaa pääsin tutustumaan siihen mallikokeiden muodossa, osana Institute of Ocean Technologyn erästä tutkimusprojektia. Pomoni Brian Veitch ajatteli, että kaiken simulaattorielämän keskellä laivanrakentajan olisi varmaan kivaa päästä vähän leikkimään myös laivamalleilla (kera oikean veden ja tekojään). Ja olihan se hienoa, vaikka olinkin lähinnä mekaanista työvoimaa. 30 testauskertaa kahdessa päivässä ei ole helppo juttu, ja vaatikin kaikkine takaiskuineen täyden 16 tunnin työn. Olivat muuten ensimmäiset mallikokeeni ikinä, you live and learn.

Kanada-päivä oli ja meni (1. heinäkuuta). Hauskaa vaihtelua viikonloppuelämään, muttei mitään tajunnanräjäyttävää. Kaupunki järjesti keskustassa ilotulituksen, joka oli kyllä kieltämättä hieno. Aiemmin päivällä lauloimme kansallislaulun englanniksi ja yritimme laulaa sitä myös ranskaksi. Jos sitä voi edes yritykseksi kutsua.

Myönnän, että olen ollut hieman laiska käymään missään. St. John's (ja Newfoundland yleensäkin) on aivan mahdoton paikka ilman autoa. Busseilla pääsee hädin tuskin kulkemaan kaupungin sisällä, puhumattakaan lähialueista. Ensi viikolla tapahtuva viiden päivän roadtrippi onneksi helpottanee tilannetta hieman.

Tänään kaverimme Cullam ja Hutson tekivät meille kryogeenistä jäätelöä. Tapahtuu siis seuraavasti: tarvitaan maitoa, kermaa, sokeria, vaniljaa, ja sen sellaista. Sekoitetaan nämä. Lisätään nestemäistä typpeä, lämpötila -196 celsiusastetta, ja sekoitetaan voimakkaasti (ja se typpihän tosiaan haihtuu pois välittömästi, viilentäen/jäädyttäen vain muut aineet). Lopputuloksena ihan suussa sulavaa jäätelöä! Makuina kokeiltiin esimerkiksi viskiä ja Bailey'siä. Tallensin tapahtuman videollekin, taas.

"Gone fishin', be back at dark-thirty!"

Täällä ei vietetä juhannusta, mutta pääsin silti pariinkin otteeseen ulos kaupungista tänä viikonloppuna. 

Lauantaina Bud päätti ottaa minut mukaansa taimenia kalastamaan. Lähdin mukaan oitis siltä istumalta, sillä olin jo monena päivänä palanut halusta päästä näkemään St. John'sia ympäröivää aluetta. Bud on hauska heppu, kohta seitsenkymppinen talomme isäntä, jolla on erittäin ronski huumori ja sydän puhdasta kultaa. Ajoimme nopeasti ulos kaupungista (Bud osaa kyllä ajaa kovaa!) ja suuntasimme kohti etelää, kohti Mobile Big Pondia. Täkäläisillä on hauska tapa nimittää isojakin järviä kirjaimellisesti lammikoiksi. 

Poikkesimme matkalla Budin pojan luokse, joka oli talonrakennuspuuhissa. Mukava kaveri hänkin, tarjosi oluen. Lopulta pääsimme järven rantaan, jossa minä keskityin kouluttamaan talomme ylipainoista labradorinnoutajaa Sammya samalla kun Bud kalasteli. Sanotaanko nyt niin, että koirankoulutustaidoissani voisi olla parantamisenkin varaa! Tai sitten Sammyllä vaan on harvinaisen paksu kallo. Järvellä kalaonni ei ollut parhaimmillaan, joten siirryimme läheiselle pienelle koskelle, josta saimme kuin saimmekin pari pientä taimenta saaliiksi.

Kalajutuista ei päästy eroon vielä tänään maanantainakaan. Ajoimme pohjoiseen, Middle Cove -nimiselle poukamalle Budin ja erään hänelle tutun intialaispariskunnan kanssa. Joka vuosi kesä-heinäkuun vaihteessa tuhannet ja tuhannet villakuoreet (engl. capelin) uivat rantojen läheisyyteen lisääntymään. Niitä ajautuu aivan rantaankin tuhansia, ja paikallinen tapa onkin ottaa koko perhe mukaan, ehkä jopa polttopuita ja teltta ja tulla päiväksi, illaksi ja yöksi kuoreita kalastamaan. Eikä niitä edes tarvitse kalastaa, riittää kun pitää haavin auki vedessä ja sekunnissa sinulla on ämpärillinen kalaa. Ihmisillä oli hyvä fiilis ja kaikilla tuntui olevan hauskaa.

Lisäsin loppuun videon eräältä pieneltä rannalta, jossa ihmisiä oli sen verran vähän, että mekin saimme oman osamme kuoreista.

"What's your road, man? — holyboy road, madman road, rainbow road, guppy road, any road. It's an anywhere road for anybody anyhow."

Tänään oli töissä loistava boogie. Esittelimme puolivalmista simulaattoria noin kolmellekymmenelle provinssin poliitikolle, ja ihan hyvin meni. Varsinkin, kun heitettiin koko kierros ihan improvisaationa. Kai se englannin kielen taito siis jo johonkin näyttää riittävän. Jumana ja minä muodostimme tehotiimin toisen puolen, Matthew ja Patrick omansa. Puhallamme hyvin yhteen hiileen koko tiimi, olen meistä jo nyt ylpeä. (Yllä muuten rakennus, jossa työskentelen: Faculty of Engineering.)

Matt on epävirallinen pomoni ja hyvin säntillinen, joskin kuitenkin pohjimmiltaan rento. Tulemme hyvin juttuun. Fiksuus paistaa hänestä kilometrin päähän. Patrick on projektimme virallinen vetäjä, ja porukan vitsiniekka (joka varmuuden vuoksi nauraa myös omille vitseilleen). Jumana on ensimmäisen vuoden opiskelija ja kesätyöntekijä, jonka kanssa työskentelen useimmiten simulaattorin parissa. Tiimiin kuuluvat vielä Human Factors -osaston Jennifer ja Elisabet, jotka ovat hieman hiljaisempaa sorttia, mutta tehokkaita ja uutteria työntekijöitä yhtä kaikki.

Töiden jälkeen oli tietysti pakko katsastaa Saksan ja Kreikan maaottelu. Koko pubi taisi olla Saksan puolella, itse otin luontevasti vastarannan kiisken roolin. Saksahan sen vei, mutta minun perjantaifiilistä ei vienyt mikään.

Siis minulla on kolme seuraavaa maanantaita vapaana. Tätä nyt vaan on pakko hehkuttaa vieläkin. Kiitos Newfoundland ja sattumanvaraiset arkipyhät, vaikka toki tuohon Canada Daykin sattuu kohdille väliin.


Tästä innostuneena olenkin hieman zoomaillut lentolippuja St. Pierre & Miqueloniin. Ne ovat kaksi pientä saarta, jotka kuuluvat Ranskalle ja ovat alle tunnin lentomatkan päässä Newfoundlandista. Siellä käytetään kuulemma euroja, kaduilla ei ole nimiä ja jääkiekko on iso juttu. Eihän tätä voi missata!

Koska matkakuume matkalla on parasta, ei tätä voi tähän jättää. Isompi reissu tehdään viiden hengen ryhmällä heinäkuussa, kohteena Gros Mornen kansallispuisto länsirannikolla. Jokainen voi todeta ilmeiset syyt tuonne matkustamiseen googlamalla kuvia kyseisestä pläntistä. Reissuun lähtee näillä näkymin minä, Hannah, Aleksi, Sander ja kämppikseni Anna. Tarkoitus on vuokrata auto, mökki ja herättää sisäiset vaeltajamme viiden päivän ajaksi.

Elämä alkaa rullata omalla painollaan. Töiden lisäksi siihen kuuluu kotibileitä, liikuntaa, kirjoja, kävelyitä, auringonnousuja ja -laskuja, ymmärtämättömyyden ja ymmärryksen hetkiä, avartavia keskusteluita, haaveilua ja hieman koti-ikävääkin. Minulla on täällä hyvä elämä, olkoonkin sitten väliaikainen.

The Lookout

Aurinko saapui St. John's:iinkin. Ensin viidentoista minuutin ajaksi, sitten jopa päiviksi. Sen ansiosta käväisimmekin patikoimassa yhdelle kaupungin maamerkeistä, Signal Hillille. Reitti ei ollut sinänsä raskas, mutta välillä kaiteet eivät olisi olleet pahitteeksi (joissain kohdissa mentiin kapealla polulla pelkän kallionseinään pultatun ketjun armoilla). Huipulla näkymät palkitsivat tietysti taas lopuksi.

Työtkin alkavat sujua! Tällä hetkellä kokoamme kasaan simulaattoria, jonka perimmäisenä tarkoituksena on tarjota koulutusta nopeiden moottori- ja pelastusveneiden ajamiseen. Simulaattorin on tarkoitus vastata todellisuutta mahdollisimman tarkasti: niinpä se tarjoaakin visuaalisuuden, audion sekä myös liikkeet kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Tällä hetkellä työn alla on visuaalinen ja äänipuoli. Tulevaisuudessa suunnittelen myös turvallisuuskytkimien ja -kameroiden sijoittelua eri laitteistojen yhteyteen. Aika kaukana siis ollaan omalta ydinosaamisalueelta, mutta projekti on hyvin mielenkiintoinen yhtä kaikki.

Ihmisiäkin on tullut tavattua, tosin sosiaalinen puoli hoituu kotonakin aika mukavasti, sen verran menoa löytyy tästä talosta. Mihinkään ei ole kuitenkaan vielä ehtinyt rutinoitua, on siis aikamoiset matkustuspärinät vielä päällä. Kaikki tuntuu niin hienolta ja uudelta. Kyllähän se tästä vielä tasaantuu, mutta pitää nyt nauttia tästä huumaavasta tunteesta, kun vielä voi. Jossain vaiheessa tulee niitä mutkiakin matkaan, sen tiedän.

Näiden reissujen paras ja huonoin puoli on se, että olet irrallaan kaikesta menneestä. Voit olla mitä haluat, sanoa mitä haluat, eikä sinulta odoteta mitään tiettyä roolia. Toisaalta et ole muuta, kuin se yksi monista ulkomaalaisista, jonka tarinaa kukaan ei tunne, eikä opi kunnolla tuntemaankaan. Olet reissukuplassa, ja siihen jää helposti koukkuun.

"You step onto the road, and if you don't keep your feet, there's no knowing where you might be swept off to."

Lentomatkat sujuivat ongelmitta.

Kentällä tapasin Hannahin, sekä vuokraisäntäni Budin. Hän antoi ystävällisesti kyydin kämpille. Asuinpaikkani toimii mielenkiintoisella konseptilla. Tämä on siis yksi omakotitalo, jossa asuvat Jan ja Bud, noin kuusissakymmenissä oleva pariskunta. He vuokraavat talossa olevia huoneita opiskelijoille, joita on nyt minut mukaanluettuna yhteensä kuusi henkeä. Kaikki asukit ovat ulkomailta tulleita opiskelijoita. Talossa ei juuri ole sääntöjä, tulla ja mennä saa miten huvittaa. Ainut sääntö on, että toisten huoneisiin ei saa mennä kutsumatta (melko ymmärrettävää). Ruoanlaittoon ja muihin askareisiin saa osallistua, mutta pakko ei ole. Tavallaan tämä on kuin pieni perhe, joten kaikki on rentoa ja todella välitöntä. Jo eilen oli ensimmäinen isompi illallinen, jossa juhlittiin yhden kämppikseni Tonyn valmistumista. Tupa oli täynnä, ja ruoka oli uskomattoman hyvää!

Maisemat täällä ovat paikoin jopa upeita. Korkeuserot ovat tämän paikan juju! St. John's on silti erittäin samanhenkinen kaupunki, kuin Peterborough. Julkinen liikenne ei kyllä toimi sitäkään vähää, mitä se toimi Peterboroughssa. Aionkin hommata pyörän, tosin kyllä täällä kävellenkin joten kuten pärjää. Tärkeimmät paikat ovat parin kilometrin säteellä joka tapauksessa. Pyörittiin toisen suomalaisen, Aleksin kanssa jo muutamaan otteeseen kaupungilla. Aleksi on hyvä tyyppi, jämpti suomalainen, joka hoitaa asiansa kuntoon melkoista ennätysvauhtia. Oli ehkä päivä ehtinyt kulua, ja sillä oli jo pankkitili,  sosiaalivakuutusnumero, puhelin ja fillari. Vakuuttavaa. Suunniteltiin Aleksin kanssa myös jo, että auton vuokraus voisi kuulua asiaan, kun huikeita maisemia on kuulemma tarjolla yllinkyllin kaupungin ympäristössä.

Huomenna aloitan työt. Tapasin sattumalta jo yhden työkavereistani aikaisemmin ja kävin kiertämässä kampusaluetta, joten kaikki ei sentään huomenna ole täysin uutta.

Aikaero vaivaa vielä, illalla väsyttää ja aamulla tulee heräiltyä vaikka kuinka aikaisin. Ja vaikka uusien ihmisten tapaaminen onkin aina hienoa, laittaa kymmenien uusien naamojen ja nimien kohtaaminen sekin väsyttämään jonkin verran. Tärkeintä on kuitenkin se kihelmöivä fiilis, joka alkoi jo Helsinki-Vantaalta: uusi seikkailu on taas alkanut.

"I hope you're not coming here for the weather"

Joillekin riittää kerta, minulle ei. Paluu Kanadaan on pyörinyt Suomen jälkeen todella usein mielessä, ja koulun kautta järjestetty työharjoittelu vaikutti parhaalta tavalta kokea jotain uutta ja fiilistellä jotain vanhaa. Newfoundlandiin siis vie tie tällä kertaa, tarkemmin ottaen St. John'sin kaupunkiin.

Tässä uutta reissua valmistellessa tajusin, miksi viimeksi kaikki tuntui sujuvan niin kitkattomasti. Koska tein asiat ajoissa. Pidin itseäni nyt näköjään kovanakin travellerina, joka ei valmisteluista stressaa ja matkustaa pelkkää itsevarmuutta matkalaukussaan. Ei ollut tänä iltana enää niin itsevarma olo, kun kamat oli vielä illansuussa täysin levällään. Kerkesinpähän kuitenkin! Asuinkaupunkiin ja sen taustoihinkin olen tutustunut sen verran, että pakkasin taas ah niin armaan Lonely Planetin oppaan repun pintakerroksiin. Ehtii sitä lentokoneessakin.

Tämä kerta on varmasti erilainen. Kavereita ei varmaankaan hyppää esiin kulmien takaa aivan samalla syötöllä, kuin viimeksi. Työnteko stressaa eittämättä hieman eri tavalla kuin epäsäännöllisesti luennoilla roikkuminen. Silti on vähän sellainen tuntuma, että ehkä tällä kertaa kanadalaisuuden syvintä olemusta raaputellaan jo hieman pintakerroksia syvemmältä. Aika näyttää.

Tuulta, tuiverrusta ja tunnelmakuvauksia siis luvassa tänä kesänä, suoraan Atlantin rannikolta. Pysykää kanavalla.