Elämäni ensimmäinen baseball-ottelu koettu. Pesäpallon säännöt jotenkin tuntevana pysyin suurimman osan ajasta kärryillä siitä, mitä tapahtui. Baseball on siitä hauska (tai tylsä, riippuu katsantokannasta), että suurin osa toiminnasta tapahtuu syöttäjän ja lyöjän välillä. Kunnarinkin todistin, tosin vierasjoukkueen toimestahan se tuli tehtyä. To be sure, urheilu ei olisi urheilua ellei Toronton joukkue häviäisi, siksi matsi päättyikin 6-4 Tampa Bay:n voittoon.
Urheilua on muutenkin riittänyt: perjantaina laitettiin pelit pystyyn läheiselle nurmikentälle ja saatiinkin hyvä futismatsi aikaiseksi. Homman kruunasi lopuksi tehty ihmispyramidi, jota pääsivät todistamaan Kanadaan asti tulleet Emman vanhemmat ja sisko. Bra-huudot raikuivat iltapäivässä, eivätkä ohikulkijatkaan ihan älyttömästi kummastelleet.
Lukukausi on käytännössä ohi. Kämppikset lähtivät ja oma asuntolani on vain varjo entisestään, kun kukaan ei liiku käytävillä ja 18-vuotiaat eivät ruodi ihmissuhteitaan viereisessä punkassa kahteen asti yöllä.
Hyvästejä on saanut menneellä viikolla heittää todella monta, eikä se kivalta tunnu, varsinkin kun kaikki lähtevät hieman eri aikaan ja itse on melkein viimeisten joukossa. Jokainen kädenheilutus ja halaus saa syvemmän merkityksen kun tajuaa, että seuraavan kerran sen voi tehdä ehkä vuoden tai kymmenen päästä. Tai ei ehkä koskaan.
Vaihtoaika on hassu kokemus. Tulin vieraaseen maahan ilman yhtään ystävää tai ylipäätään ketään tuttua, mukana vain oma rinkka ja parikymmentä kiloa tavaraa. Sitten ystävystyin, elin ja koin. Nyt kaiken tavallaan taas menettää. Tunteiden vuoristorata on ollut hurja, mutta samalla oikeasti elämäni parhaista hetkistähän tässä on ollut kysymys. Sekuntiakaan en vaihtaisi pois. Ja onneksi ensimmäiset lupaukset jälleennäkemisistä on jo tehty.
Eikä hätä ole muutenkaan tämän näköinen. Tiistaina heitän rinkan olalle ja lähden uusiin seikkailuihin. Iso Omena odottaa. Ja tällä kertaa se ei tarkoita ostosreissua Matinkylän keskustaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti