Dann sind wir Helden, für einen Tag

Täytin vuosia. Kaksikymmentäneljä on iso luku. Vanhenemisen kriisiä helpottaa se, että en oikein voi valitella hukkaavani elämääni täällä vaihdossa ollessani. Juhlat olivat oikein mainiot, pelattiin spontaanisti Charadesia ja vähintään yhtä spontaanisti saatiin aikaiseksi sukupuolirajat ylittävä kädenvääntökilpailu.

Koulua on, ja paljon. Juuri väsäämäni kymmensivuisen kipaleen lisäksi pitäisi vääntää viitisen sivua lisää Kanadan päästöpolitiikan syrjivästä vaikutuksesta Albertan ja Saskatchewanin provinsseja kohtaan. Luomisen tuska on suuri juuri tällä hetkellä, eikä edessä siintävä kevätkään nyt tunnu oikein motivoivan. Erään professorin kanssa hermot ovat menneet jo ajat sitten, joten ei tämä nyt pelkkää ruusuilla tanssimista ole viime aikoina ollut. Ilmeisesti vielä 2010-luvun Kanadassa voi yliopistotasolla olla opettaja, joka ei käytä nettiä/sähköpostia/elektroniikkaa mihinkään kurssiin liittyvään toimintaan. Koska olen harmittavan isoksi osaksi suomalainen, en tietenkään ole jaksanut nostaa asiasta älämölöä, vaikka pitäisi. Toisaalta, opintopisteitähän minä tänne tulin hakemaan, enkä voittoa kamppailusta tuulimyllyjä vastaan.

Onneksi kanssaihmiset pelastavat. Jo, Cíara, Magnus ja Karl ovat minulle nykyään sellainen porukka, jota ilman tuskin tulisin toimeen. Hengaamme, opiskelemme ja syömme yhdessä, sekä jaksamme ivata toistemme aksentteja aina sopivin väliajoin.  Yhtenä iltana etsittiin Google Mapsista toistemme kotitaloja ja -seutuja, sekä onniteltiin toisiamme hyvistä kaverivalinnoista: Britteihin on Suomesta lyhyt matka, Ruotsiin vielä lyhyempi.

Elämä rullaa siis niin kuin ennenkin. Huomenna on ehkä pukujuhlat, tosin en omista tällä mantereella pukua. Ajattelin korvata sen laulamalla teekkarilaulun, mieluummin kuin hyvin.